Valmisteleva vierailu Talentcentrum, Itävalta, Linz 4.-7.4.2025

Tirvan ala-asteelta Itävallan valmennuskoulutuksen pöytään. Väliin mahtuu monta pesislyöntiä ja ihmeellistä sattumaa. Ei kannattaisi Olympiakomiteassa rajata lajeja vain henkilökohtaisten ajatusten vuoksi. Kehittyminen tapahtuu kuin kevään ensimmäinen kukkanen ja perhonen, yllättäen ja silmien edessä, jos vain jaksaa ne avata.

Miten se pesäpallo tähän liittyy. Koska pesäpalloilijat osaavat lyödä palloa. Myös softballia. Se on Olympialaji. Kuulemma tuo sana on merkityksellisen lajin mittari. Niin vain ulkomailta tullaan ihmettelemään meidän kansallispeliä ja sen lyömistä. Jopa Olympiavalmennuskeskuksesta.

Pesäpallosta alkoi projekti softball. Tavoitteena tai ainakin unelmana pelata Olympialalisissa pallonlyöntipeliä. USA:ssa, Uudessa-Seelannissa ja Itävallassa kiinnostuttiin ja haluttiin auttaa. Löytyi valmentajia, jotka tulivat Suomeen. Itävallasta Martina, joka on yksi softballin huippusyöttäjistä ja valmentaa Linzissä sijaitsevassa Talentcentrumissa. Joku voisi suomentaa sen urheiluakatemiana ja toiminta onkin varsin samanlaista. Talentcentrumin kanssa samassa talossa on Olympiavalmennuskeskus sekä BSPA, joka kouluttaa Itävallan ja etenkin maakunnan valmentajia. Talo on kuin Varalan Urheiluopisto – mekin johdetaan akatemiaa, pyöritetään valmennuskeskusta, mutta kaikille huippu-urheilijoille, myös Olympialaisiin osallistuville ja koulutetaan valmentajia.

Joskin Itävallassa se on ilmaista, koska se on koulu. Valmentajan ammattia pitää kuulemma arvostaa. Saa ihmiset liikkumaan. Menestyvä huippu-urheilu ihmiset mukaan liikkumaan. Tarvitaan valmentajia. Hyviä ja arvostettuja. Meillä arvostetaan itse tehtyjä tarinoita, selkänahasta riivittyjä. Ei ole eläkettä tai sunnuntailisiä liikaa tiedossa. Onneksi tuo muuttuu. Ensin tulee ilmastonmuutos vain.

Samoja asioita meillä arvostetaan. Yleinen atleettisuus nuorena, lajitaidot ehtii kyllä. Kunhan on soveltamiskykyä, niin pään sisällä kuin polvissakin. Ja tutkia pitää, löytää kilpailuetu, Viren löysi sen tartanilta, muut joutuvat etsimään laboratorioista.  Ja sitten pitää olla käytäntö, välissä ei voi olla edes ovea. Molempien pitää ymmärtää toisiaan, ilman sanakirjoja tai huokauksia.

Vain innostuneisuutta siitä, että autetaan toista eteenpäin. Joskus se voi olla myös ilman urheilua ja sekin on ihan vallan mainio ratkaisu. Kyllä jaksaa silti alppeja kulkea ja laittaa viikonlopuksi sukset boksiin.

Kannattaa aloittaa yhteistyö. Kertoa, mitä meillä ja mitä teillä tehdään. Vertailla ja saada ahaa-elämyksiä. Ja sitten kopioida hieman soveltaen. Harvoin on yhteistyö ollut huonosta, kunhan molemmat saa ja panostaa aikaansa. Kehitys vaatii aikaa, myös kaupungilta, ei vain sen yksittäisiltä opettajilta. Jotka katsovat työtä rajaaviaan muita opettajia. Helpolla pääsisi, jos katsoisi vain omaa pöytää. Jaksaisi katsoa kauemmaksi, jos muut ymmärtäisi ja arvostaisi. Arvostaminen vaatii rahaa. Eiköhän niitä sieltä rajatuista maailmoista löydy. Luovuus tuo rahaa, mahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Tai sitten vain jatketaan näin. Sanotaan, että uusi sukupolvi on hukassa. Itseppä opetamme ja asetamme rajat sekä vaateet. Sekä pumpulit jokaiseen terävään kulmaan. Ei parane nykynuorta sattua. Sen katsomista ei vanhemmat kestä. Parempi antaa kaikki, kun siihen on mahdollisuus. Ja sitten syyttää nuorta. Että ei itse keksi olla vaativa. Onneksi sitä ei itse aikanaan ei tarvinnut keksiä, en olisi osannut.

Kannattiko pelata Tirvalla pesistä. Kannatti.